Mikä saa mukavuudenhaluisen pariskunnan, jolle jo listojen viimeistely saati viherkasvien hengissä pitäminen on haaste, unelmoimaan omasta talosta ja tontista? Entä mikä saa paljasjalkaisen helsinkiläistytön muuttamaan reilusti niiden kuuluisien Kehien ulkopuolelle?
Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on pitkälti se, että myynnissä olevat talot ovat joko oman unelman kompromisseja tai hurjalla hintalapulla varustettuja. Vastauksia toiseen kysymykseen on kaksi: se, että tuo hintalappu nousee sitä hurjemmaksi, mitä etelämpänä pysytään sekä Mr T. Itse olin jo haudannut rakennushaaveet pelkästään seuraamalla pääkaupunkiseudun tonttien hintoja, joten vakava ajatus talonrakentamisesta lähti lopulta täysin Teestä. Joutui hän sentään 8 vuotta kypsyttelemään minulle ajatusta omalle kotiseudulleen muutosta.
Haparoivia ensiaskeleita
Ensimmäiset maininnat muistan tosin vasta muutaman vuoden takaa. Pohjalla oli jokunen ohimennen heitetty kommentti lähinnä vitsinä (tai näinhän olin naiivisti luullut), kun kuulin ensimmäisen totisemman mietinnän ajatuksesta. Olimme matkalla Teen vanhemmilta kotiin, kun hän alkoi puhua alueelle muuton puolesta. Kun en oikein keksinyt fiksuja vastaväitteitä faktoihin, niin mitäpä nainen hädissään tekee: purskahtaa tietysti itkuun. Muistan sen ahdistuksen tunteen, kun helsinkiläisen minuuteni ensimmäiset sirpaleet saattoi suorastaan kuulla putoilevan auton lattialle. Mr T taisi pelästyä reaktiotani, ja kuten kunnon avioparin kuuluu tehdä, asiasta ei hiiskuttukaan vähään aikaan.
Kuinkas sitten kävikään
Eräänä päivänä T uskalsi jälleen nostaa kissan pöydälle. Alueelle oli tullut tontteja myyntiin "seudun parhaalta paikalta". Kyseessä oli kuulemma todellinen ”nyt tai ei koskaan” -tilaisuus. (Tässä vaiheessa on hyvä paljastaa, että T on myyntitöissä). En vieläkään tiedä mitä siinä lopulta kävi, mutta niin vain yhtenä iltana huomasin allekirjoittavani tonttitarjouksen ja kiikuttavani sen seuraavana päivänä postilaatikkoon. Jälkimmäinen oli minusta olosuhteet huomioiden suuri luotto minuun Teeltä.
Kolmas kerta toden sanoo
Tuon tarjouskilpailun hävisimme. Ja myönnän avoimesti, että kivi putosi sydämeltäni. Meni muutama kuukausi, kunnes yhtenä iltana huomasin jälleen allekirjoittavani tonttitarjousta. Nyt kaupan oli vapautunut vielä entistä kiinnostavampi tontti: reilu tuhat neliötä kukkulan päällä ja näkymä kahdelle järvelle. Kirje postiin ja odottamaan. (Minun) kädet vapisten avasimme kunnalta tullutta, jälkikäteen ajatellen liian ohutta, kirjettä. Hävisimme taas. Ja tiedättekö, nyt olin jopa hieman pettynyt. Paino kuitenkin sanalla hieman. Tässä vaiheessa totesimme kohtalon ratkaisseen pelin, teimme silloiseen kotiimme hankintoja, tapetoimme, sisustimme ja päätimme jäädä siihen onnellisesti asumaan.
Mutta ei kahta ilman kolmatta. Kiitos Teen siskon huomasimme kolmen kuukauden lunastusajan jälkeen, että tontti oli vapautunut uudelleen. Aika oli tehnyt tehtävänsä, ja nyt myös minä innostuin: tällä kertaa emme aikoneet hävitä kisaa. Hinta kohdilleen, nimet alle, kirje postiin ja niin vain yhtenä päivänä töistä kotiutuessani pöydällä odotti skumppapullo ja pino rakennus- ja sisustuslehtiä. Tontti oli meidän!
Ja nyt siihen tontille pitäisi rakentaa talo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdumme kovin, jos kommentoit!